Hyppää kelkkaani, kurkkaa pääni sisään. Katso minua, lue minut, kerro minulle sinut!
Mennään yhdessä, mennään maan ääriin! Mennään polkuja astellen, mennään sielujen meriä seilaten!
Kivaa kohdata sinut täällä, kiitos kun tulit!
Katselen väsymyksestä sameilla silmillä edessäni säihkyvää näkymätöntä peiliä. Valvotun jouluyön kello viisi aamulla voisi olla syy peilin tuossa roikkumiseen, sekavuus ja sen sellaiset nukkumattoman mielen häiriötilat.
Elokuinen, jokseenkin unholanomaiseen olotilaan vaipunut yllätyslomaviikko ajoi minut karkaamaan itäisen Peräpohjolan maille. Tunsin ajukopassani Kriittisen korkeakoulun intensiivikurssin puserruksen, joten lomaviikon sapluunaksi muodostui kirjoittaa puolet ajasta ja toisen puolen hurmaantua erämaiden kuiskinnasta.
"Sanotaan, että kaksi ihmistä voi ihailla yhtä ja samaa tähtitaivasta, vaikka olisivatkin kaukana toisistaan".
Alusta on kaikki kerran alkava, aloitettava. Alku on ensimmäinen julkinen runoni. Itse pidän siitä, erityisesti lausuttuna. Runo on aina niin herkkä ja henkilökohtainen teksti, että sen julkituominen jännittää ja pelottaa.